Honkonen_pienettyReijo Honkonen pakinoi REaD-lehdessä. Kuva: Manu Eloaho / Darcmedia.

Reijo Honkosen pakina: Lehtorin salatut elämät

Töttöröö! Nyt on fanfaarin paikka, sillä on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun ryhdyin yrittäjäksi. Siksi on myös aika pitää juhlapuhe.

Juhlapuhe kertoo yrityksestä, jonka henkilökunta mahtui Toyota Corollaan ja liiketoimintasuunnitelma sikarilaatikkoon. Sen perustivat kolme nuorta miestä. He rustasivat Frank Sinatran hitin My Way muotoon Our Way. Samanlaista hittiä siitä ei ehkä syntynyt, mutta evergreen leipäpuu siitä kasvoi aika monelle. Ja satoa se puskee edelleenkin heille, jotka siinä mukana ovat.

Yritysideamme oli yksinkertainen. Se oli keitetty kasaan tietämättömyydestä, hölmöydestä ja herravihasta.

Yritysideamme oli yksinkertainen. Se oli keitetty kasaan tietämättömyydestä, hölmöydestä ja herravihasta. Halusimme tehdä luovaa mainontaa ilman turhia kustannuksia. Turhana kustannuksena pidimme pomoamme. Luova hän oli mielestämme vain keksiessään laskutettavia tunteja. Ja hänellä oli ikävä tapa levitellä palavereissa käsiään, ihan kuin hän olisi antautunut tai jotain.

Muitakin syitä oli. Emme pitäneet palavereista, joita pidettiin metsässä. Ei ollut kiva rämpiä lettosuolla nappaskengissä fläppipapereiden perässä. Olimme siinä iässä, että viihdyimme peilipallojen alla.

Tuollaisilla perusteilla olisi tuskin saanut yritykselle starttirahaa, jos sitä olisi ollut jaossa. Mutta henkilöstöpolitiikallamme lohkeaisi vielä tänäkin päivänä tuottoisa konsulttiura ja seminaareissa heiteltäisiin hattuja ilmaan.

Sovimme, että työn tekemisen pitää olla hauskaa. Työpaikka ei ole mikään avovankila. Myrkkypönttöjä emme halunneet kahvihuoneeseen vaarallisia kaasuja levittämään. Siksi jokainen työntekijä osallistui uusien työntekijöiden rekrytointeihin. Jos yksi sokaistui sulavaan käytökseen ja soljuvaan puheenparteen, toinen tai viimeistään kolmas aisti hötön tai kuuli myrkkypöntön tihkuvan.

On mahdotonta jälkikäteen arvioida, missä määrin sääli auttoi yritystämme alkuvuosien kuolemanlaaksojen yli. Säälin merkitystä aloittavan yrityksen menestystekijänä lienee ylipäätään tutkittu suhteellisen vähän.
Itse uskon vahvasti siihen, että hölmöys ja tietämättömyys näyttäytyvät asiakkaan silmissä vilpittömyytenä. Siitä on vain kivenheiton verran matkaa sääliin. Siksi sääliä yrityksen voimavarana pitäisi opettaa kaikilla yrittäjyyskursseilla.

Yrityksemme koki myös kasinotalouden riemut. Nahkarotsit vaihtuivat Vaatehuoneen Simon silkkipusakoihin, jota maksoivat vain ysiysi. Silkkisiä kalsareitakin sai kohtuuhintaan. Pankinjohtajat tuoksuivat hyvälle, he puhuivat valuuttakoreista ja heliboreista. Ilma oli sakeana seteleistä ja uusista liiketoimintamahdollisuuksista.

Helibori-humppaan emme lähteneet mukaan riskianalyysin vaan huonokuuloisuuden vuoksi. Pidimme helikopterin hankkimista sinänsä järkevänä ajatuksena, mutta emme päässeet yksimielisyyttä siitä, minkä merkkinen sen pitäisi olla.

Merkittävimmät taloudelliset saavutuksemme ajoittuivat kasinovuosien jälkeiseen lama-aikaan. Teimme silloin parempaa tulosta kuin kaikki liikepankit yhteensä. Siitä asiasta olen vielä tänäkin päivänä erityisen ylpeä, sillä meillä kellään ei ollut siihen aikaan minkäänlaista liiketalouden saati laskentatoimen koulutusta.

Lähdin yrityksestä vuonna 1996. Se tapahtui luontevasti. Olin löytänyt vuosien varrella itselleni päätoimisuuden verran muuta kirjoittamista, joka alkoi olla jo hihityksen verran hauskempaa kuin mainonnan kirjoittaminen. Perustin uuden yrityksen. Sen henkilökunta mahtui polkupyörän selkään.

Kirjoittanut Reijo Honkonen

Kirjoittaja työskentelee liiketalouden lehtorina Mikkelin ammattikorkeakoulussa ja pakinoi REaD-lehden Liitupölyä -palstalla.

Avainsanat: