Korkeanpaikan leirien lisäksi on kokeiltu leireilyä alavilla mailla. Tulokset ovat olleet vähintään lupaavia. Syynä tähän on lajin perinpohjainen tuntemus. Valmennuksessa ei ole tyydytty pelkästään lajin viimeisimpien kotkotusten harjoitteluun, vaan on hankittu myös laaja näkemys lajin historiasta ja merkityksestä ihmiskunnalle nyt ja tulevaisuudessa. Liikkeelle on lähdetty ATK-tietokoneista, joita voidaan pitää lähtölaukauksena digiloikkaan. Eli kerrataanpa mekin tapahtumien kulku.

ATK-tietokoneet monipuolisine ohjelmistoineen ovat tuoneet monenlaista helpotusta ihmisen elämään. Jo varhaisimpiin ATK-tietokoneisiin oli mahdollista tallentaa omia henkilökohtaisia kakkureseptejä (boston, tiikeri, hiekka), jotka olivat olleet aiemmin luettavissa vain keittokirjoista. Tietokoneen uumeniin saattoi säilöä myös henkilökohtaisia levy- ja kirjalistoja sekä joulukorttien postituslistoja, joista oli helppo nappia painamalla poistaa eksän sukulaiset pois.

Uudet mahdollisuudet kiehtoivat ihmisen mieltä. ATK-tietokoneen ja ihmisen välille syntyi henkilökohtainen suhde, koneesta tuli PC (personal computer).

Hetken näytti jo siltä, että kehitys jäisi tähän. Onneksi kehitys kuitenkin edelleen kehittyi. Saimme internetin ja informaatioteknologian.

Estyneille mutta suuria ajatteleville suomalaisille tämä merkitsi suurinta vallankumousta sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Kaikki rajat katosivat, olimme vihdoinkin vapaita. Netin lukemattomat keskustelupalstat tarjosivat oivan väylän ottaa osaa yhteiskunnalliseen ja vähän muuhunkin keskusteluun. Mielipide syrjäytti tiedon, informaatioteknologia sai tehdä tilaa mielipideteknologialle.

Ja maailmalla oli selvästikin huutava pula järjen äänestä. Monenlaista selittäjää oli kyllä liikenteessä, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa asioita suoraan.

Parasta oli, että kukaan ei keskeyttänyt eikä puhunut päälle. Kukaan ei vilkuillut kelloa eikä naureskellut väheksyvästi. Pomo ei sanonut kesken puheenvuoron, että eiköhän mennä syömään, jos tässä ei ole mitään tärkeää enää agendalla.

Netissä sai mölistä vaikka aamukuuteen.

Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan. Vaikka ajatuksille vain harvoin tuli tykkäyksiä, oli vahva tunne siitä, että omat lähdevedenkirkkaat ajatukset levisivät kulovalkean tavoin ihmisten äimisteltäviksi niin New Yorkin samppanjanhuuruisiin pilvenpiirtäjiin kuin vähän matalampiinkin majoihin Amazonin suistomailla. Moni juppi veti kokaiinikokkareen henkitorveensa kun hän niitä ajatuksia luki.

Eikä tässä vielä kaikki, internet tarjosi vielä uuden yllätyksen. Internet muuttui sosiaaliseksi mediaksi, siitä tuli olohuone, tori ja tanssilava, jossa ei ollut miesten- eikä naistenhakua vaan hakukone. Se on kätevä. Se haki varastosta pientä korvausta vastaan sopivan kumppanin hänelle, joka ei viihtynyt tanssiruokalan iloisessa puheensorinassa tangoa vääntämässä.

Hakukone oli tehokas ja väsymätön puhemies. Tulosta syntyi, tietokoneavusteisia häitä juhlittiin ja vauvoja syntyi. Tuomiopäivien profeettojen uhkakuvista huolimatta vauvat eivät olleet virtuaaliolentoja. Niillä oli kymmenen sormea ja kymmenen varvasta kullakin ja ne itkivät kun niitä neuvolassa rokotettiin.

Entäpä digiloikan tulevaisuus? Nyt olemme tilanteessa, jossa etevinkään tutkija ei pysty ennustamaan sen tulevaisuutta. Yksi vaihtoehto voi olla se, että suurin osa ihmisistä muuttaa henkikirjansakin internetiin. Toinen vaihtoehto voi olla se, että internetille käy kuin kävi Neuvostoliitolle. Se kaatuu ja olemme taas vapaita etsimään uutta vankilaa itsellemme.

Aj@n syke on kanavamme odotettu suursatsaus. Lontoosta asti kävi meedioita meitä neuvomassa ja laskuttamassa. Käytössämme ovat kaikki mahdolliset viestintäkanavat savumerkeistä aina sosiaalisen median viimeisimpiin digitaalisiin sovelluksiin saakka. Toimitustamme voi ilahduttaa perinteisellä pullopostillakin (single malt). Pelin henki on interaktiivisuus. Sinä arvoisa katsojamme olet kuningas, the King.

Click-click. Lämpiössä odottaa arvovaltainen dosenttipaneeli, joka pääsee ääneen hieman tuonnempana. Käy tutustumassa paneelin jäseniin ruudussa olevassa nettiosoitteessa ja kommentoi samalla heidän lapsuudenkuviaan sekä ruokareseptejään. Siellä on myös toinen linkki, josta pääset seuraamaan web-kameran välittämää kuvaa studiomme tupakkapaikalta sekä riistakameran välittämää kuvaa parkkipaikkamme takaisesta metsästä, jossa asuu helmipöllö. Siis aivan uskomaton tyyppi.

Click-click. Mutta ennen kuin menemme itse asiaan, on syytä kertoa, mistä tässä kaikessa on kysymys. Tarkoituksenamme on olla läsnä arjessasi aina ja kaikkialla. Siksi tämä lähetys on samaan aikaan ennakkolähetys, suora lähetys ja nauhoitettu lähetys. Voit siis itse valita, mikä lähetysmuoto tuntuu sinun tämänhetkiseen elämäntilanteeseesi sopivimmalta. Eikä siinä vielä kaikki. Storessamme on myynnissä interaktiivisia Aj@n syke -pelejä (K 16) ja konepesun kestäviä Aj@n syke -alusasuja (S, M, L sekä XXL). Ja muistathan erikoistarjouksemme. Suositut Aj@n syke -3D-lasit nostavat dosenttien keskustelut aivan uudelle tasolle.

Click-click. Uutta on myös lähetystekniikka. Voit seurata lähetystä tavallisena pehmoversiona tai HD- tai HC-teräväpiirtolähetyksenä tai jopa nopeutettuna ADHD-lähetyksenä. Pitkäpiimäisten dosenttien poistaminen kesken lähetyksen tapahtuu Del-näppäintä painamalla. Luontaisesti neuvokkaan mutta kajahtaneen viihdetaiteilijan lisääminen keskusteluun onnistuu helpoiten Enter-näppäintä kevyesti kaksoisklikkaamalla.
Click-click. Ja vielä pari asiaa ennen kuin päästämme dosentit irti. Mutta muistathan että lähetyksen jälkeen keskustelu siirtyy nettiin. Seuraavan kolmen minuutin aikana rullaamme ruudussa nettiosoitteita, joissa keskustelua käydään. Ole hyvä ja osallistu keskusteluun. Äläkä unohda Twitteriä. Osoite on #aj@nsyke%&*”#.

Click-click! Ja sitten itse asiaan! Tänä iltana nostamme kissan pöydälle, keskustelemme kansainvälisestä… Hetkinen. Emme taidakaan keskustella. Ohjaaja näyttää, että lähetysaika on loppumassa. On aika kiittää dosentteja mielenkiintoisista mielipiteistä, joita heillä varmasti olisi ollut esittää, mikäli he olisivat päässeet lämpiöstä studioon saakka. Kiitokset kuuluvat myös sinulle siellä televisioruudun ja lukuisten näyttöpäätteiden äärellä. Sinä olet tämän ohjelman kuningas, the King. Ensi viikolla kerromme lisää vempaimista, joilla voit osallistua keskusteluun. Nostamme myös uuden kissan pöydälle jos ehdimme. Click-click. Iloisiin kuulemiin ja näkemiin. Click-click.

Iloton työntekijä valuu ympäristöönsä päästöjä, jotka saattavat aiheuttaa pysyviä vaurioita työyhteisön kantaviin rakenteisiin. Siksi on syytä etsiä uusia näkökulmia työhön. Tässä tulee yksi ajatus aiheesta. Siinä otetaan oppia teatterin maailmasta.

Työelämä on teatteria. Tyylilaji vaihtelee antiikin tragediasta farssiin. Farssi on ollut viime aikoina vahvassa nousussa, komiikkaa syntyy kuin itsestään kun toimenkuvat ovat hukassa ja kiire sen kun vain lisääntyy. Työntekijä vetää työmaafarssissa vähintään kaksoisroolia, hän on vuoroin pahis, vuoroin sankari.

Moni työntekijä esittää jopa ikiomaa näytelmäänsä, jonka nimi on Paisuttelija. Paisuttelija on kestohitti, koska se kertoo kaikkensa peliin laittavasta ihmisestä. Semmoiseen tyyppiin on helppo samaistua. Paisuttelijan vahvuutena on myös se, että näytelmän perusideaa voi varioida päivittäin.

Kerron tässä esimerkin siitä, miten minun Paisuttelijani päivän mittaan kehittyy. Idea on vapaasti käytettävissä, koska olen itsekin sen varastanut. Episodin nimenä olkoon Vessapaperirullan vaihto. Sehän tunnetusti vaatii enemmän voimavaroja kuin strategian tekeminen.

Valmistaudun vessapaperirullan vaihtoon vakavasti kuin sydämensiirtoleikkaukseen. Kävelen tyhjää rullaa kämmeneeni naputtaen ja kyselen, kenelle vessapaperirullan vaihto organisaatiouudistuksessa priorisoitiin. Asia on niin vakava, että vaadin kaikkien toimenkuvat nähtäväkseni. Lopuksi käyn tekemässä selväksi kaikille, että nyt minä sitten aion vaihtaa vessapaperirullan. Korostan tietenkin joka askeleella, että työ ei minulle kuulu.

Sitten katoan varastoon, tulen sieltä rullasäkin kanssa ja kannan säkkiä selässäni pitkin käytäviä niin kauan, että jokaiselle työharjoittelijallekin käy selväksi raatajan henkilöllisyys. Vaihdan rullan telineeseen ja laitan kolme rullaa pyyhenaulakoihin törröttämään. Sitten kuljen säkki selässäni käytävällä semmoiset puolisen tuntia ja raportoin kaikille, miten hyvän systeemin minä vararullien säilyttämiseksi tuosta vain keksin. Ihmettelen myös, miksei kukaan muu ole asiaa aikaisemmin keksinyt. Hei haloo, olenko minä meidän talon ainoa innovatiivinen ihminen, kyselen.

Kun työtoverini luulevat esitykseni jo loppuneen, järjestän vielä yhden käänteen. Ajoitan käänteen työajan loppumisen tienoille. Laitan täyden pannullisen kahvia tippumaan. Käärin myös hihat ja laitan kopiokoneen laulamaan. Kopioin vaikka vanhoja muistioita, pääasia, että kone huojuu ja hulinaa syntyy. Sitten huokailen kahvimuki kädessäni, että pääsisinpä minäkin edes joskus säälliseen aikaan kotiin. Mutta minkäs teet, jonkunhan työtkin on tehtävä, voivottelen, kunnes viimeinenkin lusmu karkaa.

Sen jälkeen keskityn lukemaan iltapäivälehtien nettisivuja. Jossain vaiheessa pirautan kotiin ja sanon, että sori, meikä joutui taas överiin. Voisitko pliis kolata lumet, ettei tarvitse jättää pirssiä kadunvarteen.

Ne alkoivat Ruotsin Haaparannasta, jossa herrani kävi vanhempiensa mukana pienenä ollessaan ostamassa suklaata ja voita. Ne olivat silloin Ruotsissa edullisia, niitä kannatti ostaa peräkontti täyteen. Yhtään ulkomaan sanaa ei tarvinnut transaktion aikana suustaan päästää.

Paluumatkalla herrani perhe yöpyi Kalajoen leirintäalueella. Lämmin yö ja aamuaurinko sulattivat suklaat ja voit juoksevaan muotoon. Sen näyn yli herrani ei ole koskaan päässyt. Hän sanoo, että ulkomaille ei kannata mennä, ei kenenkään, ei edes ulkomaalaisen. Hän vierastaa kaikkea vierasta. Hän tekee listoja vieraista asioista. Otsikoksi hän on laittanut listalleen ”Vieraslajikkeet ja niiden torjunta”.

Tämä pitkähkö intro auttaa ymmärtämään, miksi näppäimistöllä elämöi tällä kertaa vieraslajike mallia alaskankani. Saanen lausua tähän alkuun sanasen itsestäni. Olen siis alaskankani, kestän pakkasta (- 14) ja näköjään loputtomiin herrani järjettömiä ajatuksia, joita riittää joka päivä maantielle saakka. Aion kirjoittaa herrani puolesta kansainvälisyydestä, jota käsittelen metaforatasolla, sillä herrani jää saikulle, jos siitä suoraan kirjoitan.

Olen siis alaskankani, vieraslajike, tulen samalta suunnalta kuin kanadanmajava ja kanadanjääkiekkoilija. Olen lemmikkieläin, kaksi jälkimmäistä luokitellaan tuhoeläimiksi.

Ehkä tunnetuin vieraslajike on kuitenkin supikoira, josta on jalostunut oma suomalainen haaransa, supisupikoira. Supisupikoira lienee sukua juoruämmälle. Vieraslajikkeista kannattaa mainita myös italianpassari (lentopallossa), puolanjaakko (raksalla) sekä tänä kesänä paljon harmia aiheuttanut ukon putki. Julkisuuteen on tihkunut tietoja ennätyspitkistä putkista. Jengat ovat lähteneet ukolta pullosta vappuna ja hönöä on riittänyt aina venetsialaisiin saakka.

Kyllä. Nyt on aika kertoa, missä herrani on. Herrani poissaolo liittyy karviaisiin. Kaikki alkoi siitä kun herrani luki lehdistä, että supikoirat, nuo vieraslajikkeista viheliäimmät, ovat putsanneet ihmisten pensaat karviaisista.

Herrani rakensi oitis piilokojun pihaansa ja muutti kameroineen sinne vahtimaan molempia karviaispensaitaan, koska haluaa lisää todisteita vieraslajikkeiden haitallisuudesta.

(Ihan on pöllöpää herrani, ja vieraslajikevihamielinen. Kysyn vaan, miksei herrani voi poimia karviaisia pois pensaista, ennen kuin supikoirat ehtivät paikalle, vaan kärttää todisteita, joita ei voi edes syödä. Häh?)

Herrani on siis piilokojussa. Siellä hän kyttää supikoiria ja kuuntelee aikansa kuluksi transistoriradiostaan uutisia uusista vieraslajikkeista. Ja niitähän riittää. Eetterin kautta kulkeutui äskettäin korviin järkyttävä uutinen thaimaalaisista marjanpoimijoista, jotka supikoirien lailla putsaavat metsämme sinivalkoisista mustikoista ja muista kruununjalokivistämme.

(Joskus öisin kuulen herrani lausuvan kirjoittamiaan tunteikkaita oodeja mustikoille, noille ikihonkiemme antioksidanttipommeille ja superfoodeille.)

Olen yrittänyt keskustella herrani kanssa. Olen rohkaissut häntä. Olen kannustanut herraani mustikkametsään hakemaan osansa kruununjalokivistä, mutta herrani on niin pelosta jäykkänä, ettei saa kumisaappaita jalkaansa. Hän pelkää kohtaavansa ulkomaalaisen marjanpoimijan. Ulkomaalainen ihminen tuo mieleen Haaparannan ja muistot sulaneesta ruotsalaisesta laatusuklaasta.

Olen kuullut, että herrani laatii aikansa kuluksi piilokojussaan kansalaisaloitetta, jolla vieraslajikkeiden tulo Suomeen estetään. Hän ehdottaa, että Suomen ympärille rakennetaan lankkuaita, joka on 694 senttimetriä korkea. Sen yli hän ei usko edes Sergei Bubkan seipäällään hyppäävän.

(Kaniaivo ei tosin ymmärrä, mistä löytyy se oksanreikä, josta vesimelonit, nuo herrani herkut, sisään Suomeen sitten työnnetään.)

Juhlapuhe kertoo yrityksestä, jonka henkilökunta mahtui Toyota Corollaan ja liiketoimintasuunnitelma sikarilaatikkoon. Sen perustivat kolme nuorta miestä. He rustasivat Frank Sinatran hitin My Way muotoon Our Way. Samanlaista hittiä siitä ei ehkä syntynyt, mutta evergreen leipäpuu siitä kasvoi aika monelle. Ja satoa se puskee edelleenkin heille, jotka siinä mukana ovat.

Yritysideamme oli yksinkertainen. Se oli keitetty kasaan tietämättömyydestä, hölmöydestä ja herravihasta. Halusimme tehdä luovaa mainontaa ilman turhia kustannuksia. Turhana kustannuksena pidimme pomoamme. Luova hän oli mielestämme vain keksiessään laskutettavia tunteja. Ja hänellä oli ikävä tapa levitellä palavereissa käsiään, ihan kuin hän olisi antautunut tai jotain.

Muitakin syitä oli. Emme pitäneet palavereista, joita pidettiin metsässä. Ei ollut kiva rämpiä lettosuolla nappaskengissä fläppipapereiden perässä. Olimme siinä iässä, että viihdyimme peilipallojen alla.

Tuollaisilla perusteilla olisi tuskin saanut yritykselle starttirahaa, jos sitä olisi ollut jaossa. Mutta henkilöstöpolitiikallamme lohkeaisi vielä tänäkin päivänä tuottoisa konsulttiura ja seminaareissa heiteltäisiin hattuja ilmaan.

Sovimme, että työn tekemisen pitää olla hauskaa. Työpaikka ei ole mikään avovankila. Myrkkypönttöjä emme halunneet kahvihuoneeseen vaarallisia kaasuja levittämään. Siksi jokainen työntekijä osallistui uusien työntekijöiden rekrytointeihin. Jos yksi sokaistui sulavaan käytökseen ja soljuvaan puheenparteen, toinen tai viimeistään kolmas aisti hötön tai kuuli myrkkypöntön tihkuvan.

On mahdotonta jälkikäteen arvioida, missä määrin sääli auttoi yritystämme alkuvuosien kuolemanlaaksojen yli. Säälin merkitystä aloittavan yrityksen menestystekijänä lienee ylipäätään tutkittu suhteellisen vähän.
Itse uskon vahvasti siihen, että hölmöys ja tietämättömyys näyttäytyvät asiakkaan silmissä vilpittömyytenä. Siitä on vain kivenheiton verran matkaa sääliin. Siksi sääliä yrityksen voimavarana pitäisi opettaa kaikilla yrittäjyyskursseilla.

Yrityksemme koki myös kasinotalouden riemut. Nahkarotsit vaihtuivat Vaatehuoneen Simon silkkipusakoihin, jota maksoivat vain ysiysi. Silkkisiä kalsareitakin sai kohtuuhintaan. Pankinjohtajat tuoksuivat hyvälle, he puhuivat valuuttakoreista ja heliboreista. Ilma oli sakeana seteleistä ja uusista liiketoimintamahdollisuuksista.

Helibori-humppaan emme lähteneet mukaan riskianalyysin vaan huonokuuloisuuden vuoksi. Pidimme helikopterin hankkimista sinänsä järkevänä ajatuksena, mutta emme päässeet yksimielisyyttä siitä, minkä merkkinen sen pitäisi olla.

Merkittävimmät taloudelliset saavutuksemme ajoittuivat kasinovuosien jälkeiseen lama-aikaan. Teimme silloin parempaa tulosta kuin kaikki liikepankit yhteensä. Siitä asiasta olen vielä tänäkin päivänä erityisen ylpeä, sillä meillä kellään ei ollut siihen aikaan minkäänlaista liiketalouden saati laskentatoimen koulutusta.

Lähdin yrityksestä vuonna 1996. Se tapahtui luontevasti. Olin löytänyt vuosien varrella itselleni päätoimisuuden verran muuta kirjoittamista, joka alkoi olla jo hihityksen verran hauskempaa kuin mainonnan kirjoittaminen. Perustin uuden yrityksen. Sen henkilökunta mahtui polkupyörän selkään.

Liikennepoliisit on jo korvattu peltipoliiseilla. Saksalaiset rockmuusikot ovat saaneet tehdä tilaa galvanoidusta pellistä valmistetuille roboteille (Rammstein) ja niin edelleen. Norjalaiset ovat korvanneet jopa urheilijoita roboteilla. Hiihtäjinä mainetta niittäneet Anne-Britt ja Björn ovat itse asiassa robotteja, vaikka ne astmapiippua muodon vuoksi vetelevätkin.

Mutta kaikki ammatit eivät ole vaarassa. Vaikeimmin korvattavia ammatti-ihmisiä ovat tutkijoiden mukaan he, jotka joutuvat käyttämään työssään luovuutta ja sosiaalisia taitoja. Hilpeillä siipimiehillä riittää siis jatkossakin kysyntää, samoin silmänkääntäjillä ja verkostomarkkinoijilla.

Sen sijaan opettajan työ on uhattuna, sillä siitä puuttuu aivan liian usein luova show. Markkinoilla on jo Power Point -automaatteja, joista voi tulostaa kolmella eurolla (myös Pietarin metroon käyvät poletit kelpaavat) kaikki ammattikorkeakoulututkintoihin tarvittavat Power Point -luentomateriaalit. Pakettiin sisältyy diojen sisäluku, joka tapahtuu samalla nopeudella kuin Ylen Selkouutisten lukeminen. Ääneksi voi valita soulahtavan Barry White -hyrinän tai pirteän Arja Koriseva -hirnahtelun.

Yleisessä tiedossa on myös se, että lopullisena tavoitteena on kehittää itseohjautuvaa imuria ja ruohonleikkuria muistuttava robotti, jonka voi tilata netistä kotiopettajakseen. Se kulkee työnimellä Opettaja 6.0 Deluxe. Kun Opettaja 6.0 Deluxe -robottiin lataa sopivan ohjelman, se alkaa luennoida asiakkaan valitsemasta aiheesta ja leikkaa samalla ruohon tai imuroi kämpän. Kauppaan sisältyy 4 kpl suulakkeita. Törmätessään seinään tai muuhun esteeseen, robottiopettaja vaihtaa itseään vahingoittamatta suuntaa samalla tavalla kuin eläväkin opettaja tekee.

Toden tuntua voi lisätä tilaamalla lisävarusteita. Suosituimpia niistä ovat opiskelijaominaisuudet. Robotti osallistuu asiakkaan puolesta tentteihin ja ryhmätöihin. Se kertoo ryhmätyöskentelyn aikana hauskoja kaskuja ruotsalaisista ja kohottaa täten ryhmähenkeä. Myös laulaa se osaa. Lisäksi se pystyy tuottamaan kymmensivuisen raportin lähdeluetteloineen alle kolmessa minuutissa.

Opettajat ovat robottihankkeista tyrmissään. He ovat hakeutuneet kursseille, joilla suositut viihdetaiteilijat opettavat heille koukuttavia lavatemppuja. Danny opettaa, miten kuristajakäärmettä pidetään olkapäällä niin, ettei se kurista hengiltä. Ville Valo opettaa tupakoimaan lavalla. Aira Samulin näyttää, miten stepataan.

Myös savukoneiden ja pyrotekniikan kysyntä on kasvussa. Näyttää siltä, että tulevaisuudessa opettajan työkalupakkiin kuuluu rekka-autolastillinen tekniikkaa. Vähemmällä ei kilpailukykyinen luova show synny.