Reijo Honkosen pakina: ATK-vallankumous, lyhyt oppimäärä

Digiloikka on jo nyt niin suosittu laji, että se korvaa seuraavissa kesäolympialaisissa kolmiloikan. Kisakoneeseen nousee Suomestakin ennätysmäärä lajin harrastajia. He ovat hioneet tekniikkaansa leireillä niin lämpimissä kuin kylmissäkin maissa.

Korkeanpaikan leirien lisäksi on kokeiltu leireilyä alavilla mailla. Tulokset ovat olleet vähintään lupaavia. Syynä tähän on lajin perinpohjainen tuntemus. Valmennuksessa ei ole tyydytty pelkästään lajin viimeisimpien kotkotusten harjoitteluun, vaan on hankittu myös laaja näkemys lajin historiasta ja merkityksestä ihmiskunnalle nyt ja tulevaisuudessa. Liikkeelle on lähdetty ATK-tietokoneista, joita voidaan pitää lähtölaukauksena digiloikkaan. Eli kerrataanpa mekin tapahtumien kulku.

ATK-tietokoneet monipuolisine ohjelmistoineen ovat tuoneet monenlaista helpotusta ihmisen elämään. Jo varhaisimpiin ATK-tietokoneisiin oli mahdollista tallentaa omia henkilökohtaisia kakkureseptejä (boston, tiikeri, hiekka), jotka olivat olleet aiemmin luettavissa vain keittokirjoista. Tietokoneen uumeniin saattoi säilöä myös henkilökohtaisia levy- ja kirjalistoja sekä joulukorttien postituslistoja, joista oli helppo nappia painamalla poistaa eksän sukulaiset pois.

Uudet mahdollisuudet kiehtoivat ihmisen mieltä. ATK-tietokoneen ja ihmisen välille syntyi henkilökohtainen suhde, koneesta tuli PC (personal computer).

Hetken näytti jo siltä, että kehitys jäisi tähän. Onneksi kehitys kuitenkin edelleen kehittyi. Saimme internetin ja informaatioteknologian.

Estyneille mutta suuria ajatteleville suomalaisille tämä merkitsi suurinta vallankumousta sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Kaikki rajat katosivat, olimme vihdoinkin vapaita. Netin lukemattomat keskustelupalstat tarjosivat oivan väylän ottaa osaa yhteiskunnalliseen ja vähän muuhunkin keskusteluun. Mielipide syrjäytti tiedon, informaatioteknologia sai tehdä tilaa mielipideteknologialle.

Ja maailmalla oli selvästikin huutava pula järjen äänestä. Monenlaista selittäjää oli kyllä liikenteessä, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa asioita suoraan.

Parasta oli, että kukaan ei keskeyttänyt eikä puhunut päälle. Kukaan ei vilkuillut kelloa eikä naureskellut väheksyvästi. Pomo ei sanonut kesken puheenvuoron, että eiköhän mennä syömään, jos tässä ei ole mitään tärkeää enää agendalla.

Netissä sai mölistä vaikka aamukuuteen.

Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan. Vaikka ajatuksille vain harvoin tuli tykkäyksiä, oli vahva tunne siitä, että omat lähdevedenkirkkaat ajatukset levisivät kulovalkean tavoin ihmisten äimisteltäviksi niin New Yorkin samppanjanhuuruisiin pilvenpiirtäjiin kuin vähän matalampiinkin majoihin Amazonin suistomailla. Moni juppi veti kokaiinikokkareen henkitorveensa kun hän niitä ajatuksia luki.

Eikä tässä vielä kaikki, internet tarjosi vielä uuden yllätyksen. Internet muuttui sosiaaliseksi mediaksi, siitä tuli olohuone, tori ja tanssilava, jossa ei ollut miesten- eikä naistenhakua vaan hakukone. Se on kätevä. Se haki varastosta pientä korvausta vastaan sopivan kumppanin hänelle, joka ei viihtynyt tanssiruokalan iloisessa puheensorinassa tangoa vääntämässä.

Hakukone oli tehokas ja väsymätön puhemies. Tulosta syntyi, tietokoneavusteisia häitä juhlittiin ja vauvoja syntyi. Tuomiopäivien profeettojen uhkakuvista huolimatta vauvat eivät olleet virtuaaliolentoja. Niillä oli kymmenen sormea ja kymmenen varvasta kullakin ja ne itkivät kun niitä neuvolassa rokotettiin.

Entäpä digiloikan tulevaisuus? Nyt olemme tilanteessa, jossa etevinkään tutkija ei pysty ennustamaan sen tulevaisuutta. Yksi vaihtoehto voi olla se, että suurin osa ihmisistä muuttaa henkikirjansakin internetiin. Toinen vaihtoehto voi olla se, että internetille käy kuin kävi Neuvostoliitolle. Se kaatuu ja olemme taas vapaita etsimään uutta vankilaa itsellemme.