Reijo Honkosen pakina: Paisuttelija

Työhyvinvointi on aiheena kestohitti. Ja työhyvinvoinnin laskentakaava on yksinkertainen: mitä vähemmän työssä on iloa, sitä huonommin työyhteisö voi.

Iloton työntekijä valuu ympäristöönsä päästöjä, jotka saattavat aiheuttaa pysyviä vaurioita työyhteisön kantaviin rakenteisiin. Siksi on syytä etsiä uusia näkökulmia työhön. Tässä tulee yksi ajatus aiheesta. Siinä otetaan oppia teatterin maailmasta.

Työelämä on teatteria. Tyylilaji vaihtelee antiikin tragediasta farssiin. Farssi on ollut viime aikoina vahvassa nousussa, komiikkaa syntyy kuin itsestään kun toimenkuvat ovat hukassa ja kiire sen kun vain lisääntyy. Työntekijä vetää työmaafarssissa vähintään kaksoisroolia, hän on vuoroin pahis, vuoroin sankari.

Moni työntekijä esittää jopa ikiomaa näytelmäänsä, jonka nimi on Paisuttelija. Paisuttelija on kestohitti, koska se kertoo kaikkensa peliin laittavasta ihmisestä. Semmoiseen tyyppiin on helppo samaistua. Paisuttelijan vahvuutena on myös se, että näytelmän perusideaa voi varioida päivittäin.

Kerron tässä esimerkin siitä, miten minun Paisuttelijani päivän mittaan kehittyy. Idea on vapaasti käytettävissä, koska olen itsekin sen varastanut. Episodin nimenä olkoon Vessapaperirullan vaihto. Sehän tunnetusti vaatii enemmän voimavaroja kuin strategian tekeminen.

Valmistaudun vessapaperirullan vaihtoon vakavasti kuin sydämensiirtoleikkaukseen. Kävelen tyhjää rullaa kämmeneeni naputtaen ja kyselen, kenelle vessapaperirullan vaihto organisaatiouudistuksessa priorisoitiin. Asia on niin vakava, että vaadin kaikkien toimenkuvat nähtäväkseni. Lopuksi käyn tekemässä selväksi kaikille, että nyt minä sitten aion vaihtaa vessapaperirullan. Korostan tietenkin joka askeleella, että työ ei minulle kuulu.

Sitten katoan varastoon, tulen sieltä rullasäkin kanssa ja kannan säkkiä selässäni pitkin käytäviä niin kauan, että jokaiselle työharjoittelijallekin käy selväksi raatajan henkilöllisyys. Vaihdan rullan telineeseen ja laitan kolme rullaa pyyhenaulakoihin törröttämään. Sitten kuljen säkki selässäni käytävällä semmoiset puolisen tuntia ja raportoin kaikille, miten hyvän systeemin minä vararullien säilyttämiseksi tuosta vain keksin. Ihmettelen myös, miksei kukaan muu ole asiaa aikaisemmin keksinyt. Hei haloo, olenko minä meidän talon ainoa innovatiivinen ihminen, kyselen.

Kun työtoverini luulevat esitykseni jo loppuneen, järjestän vielä yhden käänteen. Ajoitan käänteen työajan loppumisen tienoille. Laitan täyden pannullisen kahvia tippumaan. Käärin myös hihat ja laitan kopiokoneen laulamaan. Kopioin vaikka vanhoja muistioita, pääasia, että kone huojuu ja hulinaa syntyy. Sitten huokailen kahvimuki kädessäni, että pääsisinpä minäkin edes joskus säälliseen aikaan kotiin. Mutta minkäs teet, jonkunhan työtkin on tehtävä, voivottelen, kunnes viimeinenkin lusmu karkaa.

Sen jälkeen keskityn lukemaan iltapäivälehtien nettisivuja. Jossain vaiheessa pirautan kotiin ja sanon, että sori, meikä joutui taas överiin. Voisitko pliis kolata lumet, ettei tarvitse jättää pirssiä kadunvarteen.