Reijo Honkosen pakina: Vieraslajikkeet ja niiden torjunta

Näyttöpäätteen kursori vilkkuu ja kello käy, mutta herraani ei näy. Hänen pitäisi kirjoittaa kansainvälisyydestä, mutta hän ei pysty ei kykene. Hänellä on siitä traumaattisia kokemuksia.

Ne alkoivat Ruotsin Haaparannasta, jossa herrani kävi vanhempiensa mukana pienenä ollessaan ostamassa suklaata ja voita. Ne olivat silloin Ruotsissa edullisia, niitä kannatti ostaa peräkontti täyteen. Yhtään ulkomaan sanaa ei tarvinnut transaktion aikana suustaan päästää.

Paluumatkalla herrani perhe yöpyi Kalajoen leirintäalueella. Lämmin yö ja aamuaurinko sulattivat suklaat ja voit juoksevaan muotoon. Sen näyn yli herrani ei ole koskaan päässyt. Hän sanoo, että ulkomaille ei kannata mennä, ei kenenkään, ei edes ulkomaalaisen. Hän vierastaa kaikkea vierasta. Hän tekee listoja vieraista asioista. Otsikoksi hän on laittanut listalleen ”Vieraslajikkeet ja niiden torjunta”.

Tämä pitkähkö intro auttaa ymmärtämään, miksi näppäimistöllä elämöi tällä kertaa vieraslajike mallia alaskankani. Saanen lausua tähän alkuun sanasen itsestäni. Olen siis alaskankani, kestän pakkasta (- 14) ja näköjään loputtomiin herrani järjettömiä ajatuksia, joita riittää joka päivä maantielle saakka. Aion kirjoittaa herrani puolesta kansainvälisyydestä, jota käsittelen metaforatasolla, sillä herrani jää saikulle, jos siitä suoraan kirjoitan.

Olen siis alaskankani, vieraslajike, tulen samalta suunnalta kuin kanadanmajava ja kanadanjääkiekkoilija. Olen lemmikkieläin, kaksi jälkimmäistä luokitellaan tuhoeläimiksi.

Ehkä tunnetuin vieraslajike on kuitenkin supikoira, josta on jalostunut oma suomalainen haaransa, supisupikoira. Supisupikoira lienee sukua juoruämmälle. Vieraslajikkeista kannattaa mainita myös italianpassari (lentopallossa), puolanjaakko (raksalla) sekä tänä kesänä paljon harmia aiheuttanut ukon putki. Julkisuuteen on tihkunut tietoja ennätyspitkistä putkista. Jengat ovat lähteneet ukolta pullosta vappuna ja hönöä on riittänyt aina venetsialaisiin saakka.

Kyllä. Nyt on aika kertoa, missä herrani on. Herrani poissaolo liittyy karviaisiin. Kaikki alkoi siitä kun herrani luki lehdistä, että supikoirat, nuo vieraslajikkeista viheliäimmät, ovat putsanneet ihmisten pensaat karviaisista.

Herrani rakensi oitis piilokojun pihaansa ja muutti kameroineen sinne vahtimaan molempia karviaispensaitaan, koska haluaa lisää todisteita vieraslajikkeiden haitallisuudesta.

(Ihan on pöllöpää herrani, ja vieraslajikevihamielinen. Kysyn vaan, miksei herrani voi poimia karviaisia pois pensaista, ennen kuin supikoirat ehtivät paikalle, vaan kärttää todisteita, joita ei voi edes syödä. Häh?)

Herrani on siis piilokojussa. Siellä hän kyttää supikoiria ja kuuntelee aikansa kuluksi transistoriradiostaan uutisia uusista vieraslajikkeista. Ja niitähän riittää. Eetterin kautta kulkeutui äskettäin korviin järkyttävä uutinen thaimaalaisista marjanpoimijoista, jotka supikoirien lailla putsaavat metsämme sinivalkoisista mustikoista ja muista kruununjalokivistämme.

(Joskus öisin kuulen herrani lausuvan kirjoittamiaan tunteikkaita oodeja mustikoille, noille ikihonkiemme antioksidanttipommeille ja superfoodeille.)

Olen yrittänyt keskustella herrani kanssa. Olen rohkaissut häntä. Olen kannustanut herraani mustikkametsään hakemaan osansa kruununjalokivistä, mutta herrani on niin pelosta jäykkänä, ettei saa kumisaappaita jalkaansa. Hän pelkää kohtaavansa ulkomaalaisen marjanpoimijan. Ulkomaalainen ihminen tuo mieleen Haaparannan ja muistot sulaneesta ruotsalaisesta laatusuklaasta.

Olen kuullut, että herrani laatii aikansa kuluksi piilokojussaan kansalaisaloitetta, jolla vieraslajikkeiden tulo Suomeen estetään. Hän ehdottaa, että Suomen ympärille rakennetaan lankkuaita, joka on 694 senttimetriä korkea. Sen yli hän ei usko edes Sergei Bubkan seipäällään hyppäävän.

(Kaniaivo ei tosin ymmärrä, mistä löytyy se oksanreikä, josta vesimelonit, nuo herrani herkut, sisään Suomeen sitten työnnetään.)