Markkinointi koirakoulussa

Markkinoinnin taikasanat ovat vuosien mittaan vaihdelleet tuotantolähtöisyydestä vastuullisuuteen. Nyt kuuminta hottia on käyttäjälähtöisyys. Sen löytämiseen tarvittiin koiria.

Markkinoinnin aamuhämärä sijoittuu 1900-luvun alkuun. Silloin elettiin tuotantosuuntaista vaihetta, joka jatkui 1950-luvulle saakka. Tuotanto alitti kysynnän. Jos tehdas valmisti tuhat kenkäparia, kengillä oli kaksi tuhatta ostajaa. Laatu sai olla vähän sitä sun tätä. Jos itäauto puolsi vasemmalle, se oli vain merkki auton alkuperämaasta. Mutta brändiajattelu oli jo oraalla. Joillekin kaikki Detroitin itäpuolella valmistetut autot olivat itäautoja.

1960-luvulla tavaraa oli tarjolla niin paljon, että sitä oli ruvettava tosissaan myymään. Syntyi kauppamatkustaja Huikkasen ammattikunta. Tavaraa myytiin puhumalla, joskus huutamallakin. Pääasia, että ostopaine saatiin nostettua tappiin. Jopa ostajan tunteisiin ja turhamaisuuteen vedottiin. Länsieurooppalainen auto oli jo silloin das Auto, japanilainen auto oli riisikuppi. Sellaisen jos joku osti, häntä pidettiin jotenkin yksinkertaisena ja helppoon menneenä.

Vasta 1970-luvulla katse kääntyi asiakkaaseen. Markkinoija suostui jo toisella korvalla kuuntelemaan, millaisia tarpeita ja haluja ostajalla oli. Hilpeille helppoheikeille oli töitä tarjolla enää vain kevät- ja syysmarkkinoilla. Ihmismielen syövereistä nousi esiin kummallisia haluja. Nuoriso ei suostunut kulkemaan tavallisissa kengissä, vaan heille piti olla Retut. Amerikan tuliaisina Suomeen rantautui 4 markkaa 40 penniä maksanut helppo ja hölmöilevä Omenaviini. Syntyi eriväristen viinien kymi, kun kansa tajusi, että tarjolla on muutakin kuin tikkuviinaa. Itäautojakin myytiin mielikuvilla. Mosse oli Elite, Lada lujaa laatua. Mutta Ford Escort ajoi tylysti ohi. Datsun 100A:n omistajalle naureskeltiin vain selän takana. Itä-Länsi-ottelu oli kääntymässä Kauko-Idän voitoksi.

1980-luvulla lompakot täyttyivät erilaisista muovi- ja pahvikorteista. Markkinointi oli keksinyt vakiasiakkaan. Ymmärrettiin, että uskollinen asiakas on kannattavin asiakas. Korteilla sai bonusta, alennusta ja kaikkea kivaa, mikä hiveli mieltä ja piti asiakkaan hihnassa. Kun automaattinen tietojenkäsittely kehittyi, asiakkaista pystyttiin rakentamaan tarkkoja profiileja. Jos asiakas osti paljon jogurtteja, hänelle kannatti tarjota uutuusjogurtteja. Jos asiakas osti kissanruokaa, hänellä ei kannattanut tarjota koiranruokaa. Jos hän osti koiranruokaa, kannatti miettiä tarkkaan, mitä hänelle seuraavaksi tarjosi.

Kyllä. Nyt polttelee jo. Olemme lähellä käyttäjälähtöisyyden ydintä. Kuten sanottu, siitä markkinoija sai vainun koiran avulla. Siitä kertova tositarina sijoittuu Yhdysvaltoihin. Yksi koiranruoan valmistaja halusi vallata markkinat. Se toimi kaikkien oppien mukaan. Se palkkasi parhaat asiantuntijat kehittämään laadukkaan koiranruoan, jossa oli kaikki ravinto-opin osaset kohdillaan. Kaupat ottivat sen hattuja heitellen vastaan. Ruokapurkeista rakennettiin näyttäviä pyramideja kauppoihin. Seurasi massiivinen mainoskampanja. Koiranomistajille saatiin vakuutettua, että tämä on juuri sitä mitä paras ystäväsi tarvitsee. Purkit ostettiin kaupoista viimeistä purkkia myöten. Myyntiosastolla röyhyteltiin sikareita ja oltiin valmiina ottamaan vastaan uusia tilauksia.

Mutta.

Puhelimet alkoivat kyllä soida, mutta uutiset olivat huonoja.

Kauppiaat valittivat, että ihmiset palauttivat purkkeja. He tunsivat itsensä petetyiksi. Selvisi, että vaikka ruoka oli ravitsemuksellisesti ylivoimaisesti parasta, siinä oli yksi vika: koira ei tykännyt. Nyt olemme käyttäjälähtöisyyden ytimessä. Koiranomistaja on asiakas, hän tekee ostopäätöksen. Koira on käyttäjä, se joko syö tai on syömättä. Koiran puolesta ei kannata edes yrittää ajatella.

Sama pätee kaikkiin käyttäjiin. Heidän puolestaan ei kannata ajatella. Heitä kannattaa kuunnella ja yrittää ymmärtää. Se on käyttäjälähtöisyyttä. Asiakaslähtöisyys on kuollut – kauan eläköön käyttäjälähtöisyys!