Pedakomiikka, lyhyt oppimäärä

Kasvatustieteilijät ja muut oppineet luovat jatkuvasti uusia pedagogisia innovaatioita, joita opettajat yrittävät parhaan kykynsä mukaan soveltaa käytäntöön. Tätä söheltämistä kutsutaan pedakomiikaksi. Parhaimmillaan pedakomiikka on sangen viihdyttävää katseltavaa, varsinkin, jos ei joudu itse sen kohteeksi. Onpa viime aikoina julkaistu jopa joitain tutkimuksia, joiden mukaan oppimista on tapahtunut pedakomiikasta huolimatta.

Kauan sitten ennen PowerPoint-dioja ja YouTube-videoita asiat olivat toisin. Pedakomiikan lähtökohtana olivat tarinat. Vanhat ja kaiken kokeneet heimon jäsenet kertoivat nuotion ääressä parhaat kala- ja riistapaikat, opettivat käyttämään keihästä ja jousipyssyä sekä virittämään ansan. Syventävissä opinnoissa he kertoivat myös vaaran paikoista, rotkoista ja karhuista. Koska kukaan ei osannut lukea eikä kirjoittaa, muistiinpanoja ei tarvinnut tehdä eikä tenttejä ollut. Kaikki oppi oli kerrotuissa tarinoissa ja luolan seiniin piirretyissä kuvissa. Jos joku kohtasi karhun ja oli ollut leirinuotiolta poissa silloin kun kerrottiin, miten karhun kanssa tuli menetellä, se oli sitten siinä. Tentaattorina toiminut karhu piti huolen siitä, että hylsy tuli. Uusintatentin perään ei ollut enää kukaan kyselemässä.

Karhujen vähenemisen ja viljelytaidon kehittymisen myötä ihmiskunnalle jäi runsaasti luppoaikaa. Niinpä se kehitti aikansa kuluksi luku- ja kirjoitustaidon. Niiden myötä maailma monimutkaistui. Eri tieteenalat loivat niin paljon uutta tietoa, että sen omaksumiseen täytyi kehittää uusia menetelmiä. Varhaisimmat uuden ajan pedagogiset menetelmät olivat väkivaltaisia ja nöyryyttäviä. Oppiminen nähtiin rangaistuksena. Niinpä kaunokirjallisuutemme kestävimpiin kuvauksiin on jäänyt onnistunut pako opetustilanteesta, kun eräs seitsikko pakenee ikkunan kautta lukkarin opetusta. Kohtaus on vaikuttavampi kuin Vanki nimeltä Papillon -kirja ja -elokuva yhteensä. Se kohtaus pitäisi jokaisen sukupolven huippuohjaajan elokuvata muistutukseksi siitä, millaisin henkisin traumoin ja uhrauksin tämän maan sivistys on lunastettu.

Sittemmin pedagogiikka on haarautunut erilaisiksi suuntauksiksi ja näkemyksiksi, joita leimaavat tiukkapipoisuus ja nurkkakuntaisuus. Yhden ääripään mukaan koira ja ihminen oppivat osapuilleen samalla tavalla. Tässä niin sanotussa selkäydinpedakomiikassa tarvitaan paljon toistoja ja keksejä. Tärkeintä on palkita oikea suoritus heti eikä viidestoista päivä. Tulokset ovat olleet huimaavia. Tällä menetelmällä on tuotettu runsaasti uskollisia vahteja kaikkien alojen työpaikoille.

Toisen ääripään mukaan ihminen oppii parhaiten silloin kun hän saa itse vapaasti päättää, mitä, miten ja milloin hän haluaa oppia vai haluaako hän ehkä sittenkin tehdä jotain muuta tai olla tekemättä yhtään mitään. Opettaja nähdään lähinnä häiriötekijänä ja oppimisen esteenä. Opettajalla ei ole oppimisprosessiin muuta annettavaa kuin arvosanat. Tätä pedakoomista suuntausta kutsutaan hotsitaaksmuaihanoikeestijustnyt-menetelmäksi. Menetelmä tuottaa työpaikkojen vahdeille vahdittavia ja sen työllistävä vaikutus on siten merkittävä.

Nykyään pedakoomisia menetelmiä pukkaa markkinoille niin kiivasta tahtia, että niiden luettelemiseen menisi ihmisikä. Tässä keskeisimmät: SCRUM, AUTS, OOPS, VROOM, CRASH JA PRÖÖT. Viime vuosina Suomeen rantautuneista menetelmistä suosituin on ehdottomasti Flipped learning. Se on kuitenkin jo tekemässä tilaa uutuudelle, joka rantautuu Suomeen ensin kevään kuluessa. Sen nimi on Skipped learning.