Oikeissa töissä

Ihmisen tekemää työtä ei voi rumemmin aliarvioida kuin kysymällä häneltä: ”Ai millon Sä ootkaan viimeksi ollut oikeissa töissä?” Olen törmännyt oikeiden töiden tematiikkaan monilla aloilla.

Kun opetin parikymmentä vuotta yleissivistävissä ja ammatillisissa ympyröissä, oikeisiin töihin haikailivat paitsi opettajat, myös opiskelijat. Opetusta ei siis pidetä työnä, opiskelusta puhumattakaan. Surkea on sellaisen ihmisen uskottavuus, joka on seissyt kateederilla tai vetänyt verkkokursseja vuosikaudet, pistämättä nokkaansa tavalliseen, kunnon työelämään.

Vihaksi pisti välillä myös opiskelijoiden asenne. Tehtävät leikkaa-liimattiin Herra Googlen ja Rouva Wikipedian avulla. Ryhmätyöt vedettiin lonkalta ja tunnille tultiin, kun muistettiin. Joskus vetosin siihen, ettei töissäkään voi käyttäytyä, miten sattuu huvittamaan. ”Eihän tää oo työtä, tää on vaan opiskelua”. Minulle se oli työtä, raskasta työtä.

Onneksi älysin ottaa hatkat, kun vielä jaksoin. Arvostan niitä, jotka jäävät raivaamaan opinpolkua kasvavien ryhmäkokojen viidakkoon. Harva tietää, millainen on nykyopettajan työnkuva. Opettaja lukee, kirjoittaa, puhuu, suunnittelee, ohjaa, arvioi, ymmärtää, opiskelee, somettaa, kehittää ja verkostoituu.

Pomo on pahin

Hallinto, esimiestyö ja johtaminen ne vasta eivät oikeita töitä olekaan. Nuiva suhtautuminen pomohommiin näkyy esimerkiksi hoitotyössä ja myyntialalla. Kun urallaan edennyt pomo haikailee ”oikeisiin töihin”, haluaako hän peittää sitä, että perustyö on rankkaa tai että hän on siihen hyvin kyllästynyt?

Johtamistyötä pitää mitätöidä myös sen huonon maineen vuoksi. Johtamisesta tykkäävää pidetään leuhkana määräilijänä ja rahanahneena öykkärinä. Jotkut alaiset ajattelevat, että jos pomo ei tee samaa työtä kuin he, hän on elämästä ja työstä vieraantunut haihattelija.

Olen kuullut juttua kirkkoherrasta, joka haikailee ”perustehtävän” pariin. Hän tekisi mieluusti vain pyhiä toimituksia kansan parissa. Työhön perehdytyksessä tai ymmärryksessä lienee jotain vikaa, jos hän ei tajua kirkkoherran työn olevan hallintovirka. Miksi, oi miksi hän ei jäänyt tekemään kaipaamaansa peruspapin hommaa? Entä eikö hän arvosta hallintotyötä, joka on työntekijöiden palvelemista eli työolojen ja aikataulujen järjestämistä kaikille suotuisiksi?

Työtaistojen rintamalinjoilla näkyvät vieläkin kansalaissodan arvet. Pomo kuuluu valkoisiin ja duunari punaisiin. Olemmeko työyhteisössä vieläkään samalla puolella?

Tietotyöläinen tanssii hankehumppaa

Tietotyö on abstraktia paperinpyöritystä bittiavaruudessa, suunnittelua ja kehittämistä, ajattelua ja kyseenalaistamista. Konkretian korkealta valtaistuimelta sitä sopii siis katsoa alaviistoon. Ei kannattaisi, sillä tietotyön osuus kasvaa koko ajan kaikissa tehtävissä.

Eräs kirjailija määrittelee kolumnissaan, että hän ”eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin”. Tätä voi keriä auki monestakin suunnasta, mutta ihan ensimmäisenä ihmettelin, eikö edes kirjailija voi myöntää nauttivansa työstään. Kokeeko hän vain konkreettiset tekemiset, sahauksen ja porauksen, oikeaksi työksi?

Toiseksi voi pohtia mieskirjailijan asemaa yhteiskunnassamme. Onko se niin heiveröinen ja naismaiseksi luokiteltu, että egoa on pönkitettävä miehisillä vapaa-ajan toimilla?

Kolmas – ja toivottavasti oikeimpaan osuva – tulkintani on, että henkinen aherrus vaatii vastapainoksi fyysistä puurtamista. Abstrakti tietotyökin voi olla rankkaa, ja oikeaa työtä se ainakin on.

Me tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyöläiset saamme ylenkatsonnasta osamme. Erään organisaation johtoryhmäläinen tuhahti taannoin hanketyöstä: ”Ne nyt on semmoisia työllistämistöitä.” Loukkaannuin kaikkien hankepuurtajien puolesta, vaikka ymmärränkin, että vanhan kansan on vaikea hahmottaa uusia työntekemisen tapoja. Hankehumppa-halveksunnan takana voi piillä kateuttakin.

Nostakaamme nokka savesta!

Meillä on monia ansiokkaita tahoja, jotka pitävät yllä puhetta ja pöhinää työstä: Työterveyslaitos, TE-keskukset, hyvinvointiyritykset, konsultit, Työturvallisuuskeskus, korkeakoulut, yliopistot ja muut tutkimuslaitokset. Kognitiivinen ergonomia on onneksi tulossa fyysisen ergonomian kumppaniksi keventämään tietotyön taakkoja.

Arkipäivässä työn olemuksen pohdinta kuitenkin jää liian usein muun tekemisen jalkoihin. Työn taakoista ei aina voi puhua niiden oikeilla nimillä, koska pelko leimautua laiskaksi valittajaksi istuu tiukassa.

Työn tekemisen arvopohjaa on hyvä pöyhiä. Euroopan sosiaalirahaston rahoittamissa Time2Grow- ja Voi hyvin yritys -hankkeissa olemme eri kokoonpanoilla käyneet antoisia keskusteluja työn olemuksesta. Keskustelujen lähtökohdaksi hanketiimimme kiteyttää: ”Kaikki työ on yhtä arvokasta.”

Työtä voi tehdä nokka savessa. Jos se on ainoa tapa, ihminen tukehtuu. Silloin tällöin täytyy nostaa katse taivaalle. Voi hengittää syvään, iloita nykyhetken hyvästä ja haaveilla vieläkin paremmasta.