Vuonna 1984 -romaanin opit

Tulevaisuus ei ole helppo rasti. Jos tulevaisuutta pohtii ilman rajoitteita, mielikuvitus lähtee pian laukalle. Sitä huomaa matkaavansa foliohattu päässä ja poolopaita päällä avaruusaluksessa kohti suurta tuntematonta.

Ei ole varmuutta siitä, odottaako Apinoiden Planeetta vai Muumilaakso. Siksi yhdellä matkalaisella on kädessään laserpyssy, toisella kukkakimppu. Yksi uskoo dystopiaan, toinen utopiaan. Yhden pää on täynnä perkeleitä, toisen enkeleitä. Ja se on pelkästään inhimillistä.

Jos taas tulevaisuutta yrittää hahmottaa pelkkien olemassa olevien faktojen avulla ja niitä Exceliin syötellen, tuloksena on kuivanrapsakka pumaska, joka ei herää eloon, vaikka sille kuinka lepertelisi.  Se edustaa vääjäämättömyyden tiedettä, jossa ei edes yritetä potkia tutkainta vastaan. Viimeinen lapsi näillä huudeilla syntyy silloin ja silloin, viimeinen nuori muuttaa pois silloin ja silloin ja viimeinen vanhus tanssii soolona viimeisen valssin harjan kanssa silloin ja silloin. Ja se siitä. Oliko muita kysymyksiä?

Mutta on kolmaskin tapa suhtautua tulevaisuuteen. Kolmas tie on aina ollut pop ainakin taiteilijoiden ja muiden elämän reunamailla liikuskelevien keskuudessa. Siinä sekoitetaan faktaa ja fiktiota ja käytetään hyväksi heikkoja tai jopa äänettömiä signaaleja.  Hyvänä esimerkkinä tästä on George Orwellin romaani Vuonna 1984.

Tämä Orwellin dystopia ilmestyi vuonna 1949 ja sai pian klassikon maineen. Se ahdisti kaikkia. Kirjan aineksina Orwell käytti kylmän sodan syntymisen ajan ilmapiiriä ja neuvostodiktatuuria. Hän haisteli ilmaa. Hän rakenteli maailman, jossa yhteiskunta hallitsee ja valvoo ihmisen koko elämää. Kyllä joo, Isovelikin on Orwellin keksintö.

Romaani kuvaa maailmaa, jossa jokaisessa kadunkulmassa ja kodissa on teleruutu, jonka kautta ihmistä voidaan tarkkailla 24/7. Päähenkilö Winston Smith on töissä totuusministeriössä. Hän muokkaa totuutta keksimällä valheita. Haloo, kuulostaako tutulta?

Ihan nappiin ei Orwell tulevaisuutta ennustanut. Hänen mielikuvituksensa lensi liian nopeasti. Hänen kuvaamansa maailma ei ollut totta vuonna 1984. Vielä vuonna 1984 katsoimme teleruuduista Lauantaitansseja ja Euroviisuja yksisuuntaisesti.  Meitä ei tarkkailtu. Syksyn Sävelessä äänestimme Anja Niskasen voittoon sentään jo puhelimilla, emme enää postikorteilla.

Orwellin maalailema tulevaisuus on totta vasta nyt.  Teleruudut ovat pienentyneet älypuhelimiksi. Ne kulkevat kätevästi mukana minne ikinä menemmekin. Jaamme mielellämme tietoja olinpaikastamme, mielipiteistämme, töistämme, kissoistamme, koiristamme, vaivoistamme ja mielialoistamme.  Selailu- ja ostohistoriamme on kaikkien kiinnostuneiden käytettävissä. Kerromme peukutuksen nälässämme kaiken, ja vähän ylikin.

Harva meistä kuitenkaan hankkii vielä leipänsä keksimällä valheita, trollitehtaat tekevät vasta tuloaan. Mutta monet meistä jakavat jo valheita totuuksina. Homma se on sekin.

Eikä tässä vielä kaikki. Orwellin luoma dystopia ei tunnu meistä yhtään dystopialta. Ensi viikolla julkaistavan uuden teleruudun ominaisuudet tuntuvat suorastaan utopistisilta. Uusi kapula on pakko saada. Maksamme kapulamme mukisematta itse, jotta matkamme kohti utopiaa ei tyssää.

Orwellin innoittamana rohkenen ehdottaa, että näidenkin huudien tulevaisuutta pohtimaan valjastetaan myös alueiden taidekenttä ja muita reunamailla viihtyviä. Ei siinä paljon häviäisi, jos päästää mielikuvituksen laukalle. Voittaa voi paljon. Ehkä jopa näitä hoodeja uhkaava viimeinen valssikin jää väliin. Tai sen tilalla alkaa soida break dance, old school, new style, lyrical hip hop tai joku muu hieman modernimpi humppa.