Tosiopetus

Me täällä opetusalan Leuka ja Liitu -tutkimusinstituutissa ollaan taas yhden kerran huolissamme opetuksen laadusta.

Yleisessä tiedossa on, että luokkahuoneopetus on jo vuosikymmeniä ollut nimestään huolimatta luokatonta, mutta siihen on kuitenkin liittynyt sentään aina kasvattava kärsimyksen ulottuvuus. Ja nyt kun etäopetus on räjähtänyt käsiin, sekin on saanut heti kyseenalaisia muotoja.

Ei riitä, että opettajat ovat viritelleet koteihinsa hengenvaarallisen näköisiä etäopetuspisteitä. He venyttävät etäopetuksen käsitettä luomalla siitä omia harhaisia versioitaan. Yleisimpiä niistä ovat leggins-, pyjama-, verkkari-, bermudashortsi- ja salihousuversiot. On merkkejä siitä, että jopa kalsariopetus olisi yleistymässä. Se viimeistään typistää suomalaisen opetuksen laadun mallimaana meemiksi, joka pyörii aikansa netissä ja katoaa bittiavaruuteen kuin Saharaan.

Opettajien epätoivoiset yritykset ovat ymmärrettäviä. Kaikilla etäopetuksen versioilla opettaja yrittää epätoivoisesti lyhentää satojenkin kilometrien etäisyyttä opiskelijoihin. Tekemällä itsestään arkisen oloisen ja lähestyttävän olennon opettaja tekee samalla kuitenkin karhunpalveluksen vallitsevalle pedagogiselle ajattelulle. Ilmiö on yhtä vastenmielinen kuin ajatus kasvien ja eläinten inhimillistämisestä. Se että delfiini muka nauraa, kun se tekee temppujaan, on ajatuksena typerä ja luonnonvastainen. Kissankello ei soi. Lampaankääpä ei sano mää-ää.

Mutta sekin on varmaa, että entiseen ei ole enää paluuta. Luokkahuoneet autioituvat, niihin saa houkuteltua opiskelijoita vain erikoistarjouksien avulla. Tässä joitain houkuttimia: Tee kaksi tutkintoa, saat kolmannen kaupan päälle, Meillä tuplaat opintotukesi, Ilmainen ämpäri kaksoistutkinnon tekijälle. Leuka ja liitu -instituutin tutkimusten mukaan tämänkaltaisilla tempuilla on kuitenkin vain lyhytaikainen vaikutus. Panoksia pitää koko ajan lisätä. Opetukseen tarkoitetut rahat menevät lopulta paljuihin ja viiden juuston pitsoihin.

Siksi on tärkeää pysähtyä pohtimaan pedagogiikan syvintä olemusta. Kumpi on tärkeämpää, se, että opiskelija saa opetusta vai se, että hän saa opetuksen? Opetusta on helppo syöttää dia kerrallaan kuin mannavelliä. Se on helppo niellä, jos se ei ole liian kuumaa eikä kylmää. Mutta miten se vaikuttaa? Syntyykö oppimiselämys? Vai haalistuuko kokemus vuosien myötä epämääräiseksi muistikuvaksi, joka on korkeintaan vedenvärinen ja haalea.

Siksi mannavellipedagogiikka kannattaa unohtaa. Sen sijaan on syytä siirtyä tosiopetuspedagogiikkaan, joka ammentaa voimansa tositelevision maailmasta. Sen tarkoituksena ei ole antaa opetusta vaan opetus, jonka opiskelija muistaa lopun elämänsä. Putoaminen jää mieleen, samoin voitto. Välivettä ei ole. Tieto ja taito tarttuu elämyksen ja emootion kautta.

Mahdollisuudet tällä saralla on rajattomat. Tee oppari tähtien kanssa -formaatissa saat sparraajaksi oman alasi guruja. Nalle Wahlroos voisi sytyttää liiketalouden opiskelijan, Pippa Laukka terveydenhoitoalan opiskelijan. Jos tähtiä ei ole joka lähtöön tarjolla, Voice of Finland -formaattia voisi käyttää opinnäytetyöseminaareissa niin, että opettajat istuvat raadissa. Opiskelija vuorollaan esittää oppariaiheensa. Joku opettajista sitten syttyy, painaa nappia ja kääntyy tuolissaan. Hänestä opiskelija saa ohjaajan, joka on valmiiksi liekeissä. Oppariprosessi on innostava ja kasvattava.

Liitu ja leuka -instituutti suosittelee soveltamaan formaattiajattelua rohkeasti myös organisaation muihin toimintoihin. Mikäli etätyöstä tulee uusi normaali, Ensitreffit eläköitymiskahveilla -formaatti rakentaisi tiimihenkeä taatusti väkevämmin kuin viikoittaiset Teams-palaverit. Kahvihuoneen pullahiiriä voisi viehättää Kollegani, sinusta on tullut pullukka -formaatti.