Terhi ja Marimekko

Markkinointi on ammoisista ajoista ollut luonteeltaan monarkistista. Asiakas on markkinoinnin suunnittelupalavereissa aina lyöty kuninkaaksi. Häntä on palvottu ja ylistetty, hänen edessään on kumarrettu syvään. Mutta vain puheissa. Oikeassa elämässäkin häntä on kyllä lyöty, mutta vain pataan. Ilman asiakasta markkinointi olisi ollut helppoa ja halpaa.

Viime aikoina kuninkaantekijät ovat huvenneet. Markkinointi on tasavaltalaistunut. Asiakas ei ole enää kallis palvonnan kohde ja turhake, vaan tasavertainen kumppani. Asiakas halutaan mukaan kehittämään palveluja ja tuotteita. Asiakkaan heikkoa itsetuntoa imartelu on hivellyt. On ollut hienoa päästä erilaisiin kuluttajaraateihin maistelemaan ja haistelemaan uutuustuotteita.

Asiakkaan osallistaminen on mennyt jo niin pitkälle, että se käy kokopäivätyöstä, josta pitäisi maksaa palkkaa. Jos piipahdat vaikkapa rautakaupassa ostamassa galvanoituja nauloja, saat sähköpostiisi ostoshetkesi hehkeyttä tutkivan kyselyn, jonka vastaamiseen menee kolme varttia.

Siksi on ymmärrettävää, että asiakas on alkanut haikailla takaisin vanhoja hyviä/huonoja aikoja, jolloin riitti kun osti tai oli ostamatta. Keskusteluissa nousee esiin kaksi ikonista brändia, jotka ovat olleet täysosumia, vaikka ne lähtivät lentoon ennen käyttäjälähtöisyyden alkuhämärää.

Kaikki keski-iän ylittäneet ja monet keski-ikäisetkin miehet muistavat Terhin. Terhi-perämoottoreita valmistettiin Jyskän tehtaalla  vuosina 1959–1979. Terhi oli oikukas ja epävarma. Joko se ei lähtenyt käyntiin tai se sammui kesken matkan. Siitä kehittyi haastava taistelupari bensantuoksussa viihtyvälle miehelle.

Terhi oli enemmän arvoituksellinen elämänkumppani kuin huono perämoottori. Lukuisat olivat ne tuvat ja olohuoneet, joissa talviaikaan purettiin raivopäänä Terhi osiin ja koottiin se loitsuja lausuen ja hellästi paikalleen ruuvaillen uudelleen. Tilastokeskuksen mukaan avioerojen määrä oli noussut Terhin viimeisinä valmistusvuosina jo yli kymmenen tuhannen.

Myös Marimekko edustaa käyttäjälähtöisyyttä puhtaimmillaan, vaikka se syntyi aikana, jolloin oli saatavilla vain irtomaitoa. Marimekko ei tarjonnut vain keinoja verhota kehoja, vaan se oli 50-luvun älyvaate. Se puhui kantajansa puolesta, siitä tuli itseilmaisun väline. Etenkin naisilta oli jäänyt siihen saakka niin paljon sanomatta, ettei mikään heitä pidätellyt, kun he saivat Marimekkoa ylleen.

Marimekon rooli suomalaisen naisen vapauttajana 50-luvulla olikin kiistaton. Vaatteiden oivaltavat leikkaukset ja värikkäät kuosit saivat naisen hengittämään vapaasti. Hän uskalsi vihdoinkin olla korsetista vapaa oma itsensä.

60-luvun alussa miehille suunniteltu Jokapoika-pakkopaita teki päinvastaisen miehille. Se oli ahdistavampi kuin armeijan peltipaita. Se kutisti ja mykisti miehen. Teki mieli olla vain hiljaa ja kävellä unikkokuosin perässä. Yhteiskuvassa nainen unikossaan ja mies raidoissaan olivat kuin Hyancinth ja Richard Bucket.

Yhteistä Marimekon vaatteille on kautta aikain ollut niiden ajattomuus ja kestävyys. Ne kulahtavat edelleen hitaasti samaa matkaa kantajansa ja hänen ehdottomien mielipiteittensä kanssa. Marimekko sisältää aina myös asukoodin, joka on helppo avata.

Kun istut kekkereillä Marimekko-kuosisen kanssa samaan pöytään, tiedät, mistä kannattaa keskustella ja mitä mieltä kannattaa olla, jottei ilta huipennu niin sanotusti jäätyneeksi konfliktiksi.  Ennalta-arvattavuuden vuoksi Marimekko voidaan sijoittaa turva-asujen kategoriaan (vrt. turvakengät).