Kohti digitaalista elämäntapaa – moraalipaniikkeja ja huolipuhetta

Digitaalinen media muokkaa arkeamme yhä vahvemmin. Erityisesti nuoret ovat tämän kehityksen edelläkävijöitä.

Digitaalinen media on limittynyt arkeemme saumattomasti. Erityisesti nuorten media-arjen elämiseen liittyy kaikkialla läsnäoleva onlife, jossa olemme jatkuvasti kiinni digitaalisessa maailmassa ja yhteydessä verkkoon.

Digitaalisen median sulautumista arkeen pidetään jo niin itsestään selvänä, ettei siihen enää edes kiinnitetä huomiota. Kulttuurimme on medialisoitunut; yhä useammat ilmiöt välittyvät sähköisen ja digitaalisen mediateknologian avulla. Medialisoituneissa kulttuureissa media paitsi välittää, myös muokkaa sitä ympäröivä kulttuuria ja sen jäsenten toimintaa ja elämää.

Vuoden 2018 Nuorisobarometri osoitti kuitenkin, etteivät nuoret pidä mediataitoja kovinkaan tärkeinä. Sen sijaan digitaalisten ja tietotekniikkataitojen tärkeys tunnustettiin.

Samassa tutkimuksessa havaittiin, että mediataidot ovat nuorille vertaisosaamisen kenttää, jota koulu, koti tai harrastukset eivät juurikaan tue. Mediataidot ovat nuorille ”henkilökohtaista pärjäämistä”, vaikka osallisuuden ja osattomuuden kysymykset kytkeytyvät juuri siihen, kuinka nuoret voivat olla digitaalisen maailman osallisia, käyttäjiä, tuottajia ja vaikuttajia.

Huolta diginatiiveista

Nuoria on aina pidetty uuden teknologian ja digitaalisen median edelläkävijöinä ja diginatiiveina, joiden suhde digitaalisiin medioihin on synnynnäinen ja monella tapaa erityinen. Kyse ei ole pelkästään erityisestä suhteesta digitaalisen median käyttöön vaan myös laajemmin elämäntapaan.

Varhaisen omaksumisen ja ruudun negatiivisten vaikutusten pelko on myös herättänyt runsaasti huolta sekä moraalipaniikkeja. Liiallista kännyköiden ja koneiden käyttöä on kauhisteltu ja moralisoitu sekä verrattu aiempien sukupolvien elämään. Sama moraalipaniikkien kaava tosin on toistunut lähes kaikkien ”uusien” teknologioiden kohdalla.

Digitaalisen mediakäytön tutkimukset painottuvat usein median ja ruudun parissa vietetyn ajan sekä määrän kuvaamiseen. Nuorten ruutuajasta onkin esitetty suosituksia ja rajoituksia sekä huolipuhetta liiallisen käytön vaaroista ja haitallisuudesta.

Vasta viime vuosina nuoriin ja mediaan liittyvän tutkimuksenkin yhteydessä on ryhdytty katsomaan suosituimpien verkkopalvelujen listaamista ja median parissa vietettyjen tuntien laskemista pidemmälle, jotta nuorten mediakulttuureja voidaan ymmärtää kokonaisvaltaisemmin.

Digitaalinen kuilu

Digitaalisen kehityksen epätasaisuutta on nimitetty digitaaliseksi kahtiajaoksi ja kuiluksi. Erityisesti Suomessa keskustelu on keskittynyt maaseudun ja syrjäseutujen infrastruktuurin puutteisiin, laajakaista- sekä valokuituhankkeisiin. Ongelmallisena on pidetty sitä, miten verkko saataisiin ulottumaan myös syrjäisille seuduille. Verkon on nähty vähentävän etäisyyksiä, tuovan maailman lähelle ja mahdollistavan digitaaliset palvelut.

Joukkoälyn tutkija Stefana Broadbent on kääntänyt asetelman toisin päin ja muotoillut digitaalisen kuilun toisin. Hänen mukaansa nykyisin digitaalinen kuilu erottaa ne, joilla on varaa aitoihin kokemuksiin, ja ne, jotka kokevat maailman vain ruudun välityksellä.

Samaa jäin pohtimaan syrjäkylien nuoria tutkiessani. Nuoret tuntuivat kuvaavan arkea, jota elettiin täysin ruudun tuoman maailman varassa, kun ympäriltä puuttui kaikki muu: kaverit, harrastukset ja palvelut.

Nuoria kuvasikin ehkä paremmin tanskalaisen lasten ja nuorten mediakulttuurin tutkija Kirstin Drotnerin kertomus ditouzuista, eli heimosta, joka ei nosta päätään, pitävät pään painuksissa ja katseen ruudussa. Digitaalisen elämäntavan jaot ovat jäsentymässä uudelleen ja kenties myös digitaalisen maailman syrjään jäämisen mekanismit.