Kuuluuko hyvinvointi kaikille – jo liiankin kovaa?

Hyvinvointi on ollut mediaseksikästä tai ainakin pikkuisen trendikästä jo monta vuotta. Ei tietenkään ole huono juttu, että hyvästä olosta syntyy elävä trendi.

Jatkuvan tuuttaamisen ja buuttaamisen lieveilmiöt saattavat kuitenkin ärsyttää. Tuntuu, että osa ihmisistä voi pahoin jo kuullessaan hyvinvointi-sanan. Toiset ovat valmiita hiljentämään kaikki hyvinvoinnin ilosanomaa levittävät. Samalla kärsii koko hyvää tarkoittava hyvinvointiammattilaisten joukko.

Hyvinvoinnista on valitettavasti tullut orwellilainen mitään tarkoittamaton uudissana, joka tuntuu hyvältä, mutta jonka merkityssisältö näyttää pakenevan täsmällistä määrittelyä. Hyvinvointi merkitsee eri tahoille vähän eri asioita.

Liikuntasuuntautuneet ymmärtävät hyvinvoinnin kunnon ylläpidoksi tai jopa kohottamiseksi. Henkistyneet piirit korostavat puolestaan sisäistä rauhaa ja tasapainoa. Terveydenhoidossa se valitettavan usein tarkoittaa edelleen vain sairauden tai vamman poissaoloa.

Kaikki saavat toki puhua hyvinvoinnista ja ottaa siihen kantaa, onhan maassamme sanan- ja jopa ajattelunvapaus. Mutta kenellä on vapaus ja oikeus toimia? Onko se eduskunnalla, joka säätää lait ja pykälät, vai onko se uusilla hyvinvointialueilla, joiden toiminta on vielä kangerteluvaiheessa?

Hankkeet perustelevat olemassaolon oikeutustaan mieluusti hyvinvointitekijöillä. Kulttuurihyvinvointi on raivannut tiensä verkostomaisesta yhteenliittymästä kuntien strategiatasolle ja jopa käytäntöön. Eläkäämme toivossa, että Suomen kansanterveys kohenee uudelleen löydetyn henkisen perinnön ja pyrinnön avulla. Jokaisen kansalaisen soisikin suorittavan kulttuurihyvinvoinnin peruskurssin.

Mutta mikä siivu jää ”virallisille” hyvinvointitahoille, kuten meillä Xamkissa opiskeluhyvinvoinnin yksikölle ja työhyvinvointitoimijoille? Mitä annettavaa meillä on oppilaitosyhteisölle ja koko organisaatiolle?

Huomaan olevani hieman mustasukkainen muille asiantuntijoille, jotka ovat sujuvasti ottaneet tämänkin asian omakseen ja laskettavat hyvinvointijargonia koneiston jauhettavaksi. Miksi minulla kynnys kertoa oman työni sisällöstä nousee sitä korkeammaksi, mitä enemmän asiaan perehdyn ja mitä pitempään työtäni teen?

Hyvinvointiasiat vaivasivat minua jo vuonna 2019, silloin työhyvinvoinnin näkökulmasta. Kun työskentelin kehittämishankkeen TKI-asiantuntijana, kirjoitin kärkevää tekstiä Time2grow-hankkeemme blogiin.

Nyt työskentelen opiskeluhyvinvoinnin saralla ja liputan edelleen kokonaishyvinvoinnin puolesta. Opiskelu- ja työhyvinvoinnissa on keskenään paljon enemmän yhteistä kuin eriävää ainesta. Kumpikin on toisensa edellytys, eikä kummankaan edistäminen ole toisesta pois.

Peruskysymys jää kuitenkin edelleen ratkaisematta: kenelle hyvinvointi ja sen kehittäminen kuuluu? Alustavaa tunnustelua on jo tehty Xamkin yhteisen hyvinvointiohjelman kokoamiseksi.