Neukkarit maailmanperintökohteiksi

Neuvotteluhuoneissa kuohuu. Eikä se kuohunta ole lähtöisin kuoharipulloista, joita neukkareissa yleensä poksautellaan uuden palaveriajan sopimisen tai onnistuneen ennätystuloksen tai muun maineteon kunniaksi.

Neuvotteluhuoneissa lymyilee luopioita, jotka ovat alkaneet kyseenalaistaa neuvonpitojen ja palavereiden merkityksen. He sanovat, että palaverit ovat ajan ja rahan haaskuuta. Ne kielivät muka huonosta johtamisesta ja viestinnästä. He tekevät harhaisia laskelmia siitä, miten paljon kymmenen kovapalkkaisen palaveriammattilaisen yksi palaveritunti syö resursseja.

Jo resursseihin vetoaminen kielii syvästä ymmärtämättömyydestä. Mineraalit voivat maailmasta loppua, mutta eivät resurssit. Ne ovat kirjaamiskysymys. Niitä kyllä riittää vaikka maantielle saakka, jos oikein silmin katsotaan.

Halpahintainen hyökkäys palavereja vastaan on kasvanut nopeasti kansanliikkeeksi. Moni ennen jopa kolme pasteijaa ja kaksi kampaviineriä alle tunnin palaverissa syönyt palaveripeto avautuu nyt siitä, miten palaverit ovat vieneet työmotivaation, tuhonneet ihmissuhteet ja romahduttaneet talouden.

Lapset eivät menesty koulussa, puoliso tuntuu etäiseltä, kissa karkailee, auto sammuu katsastuskonttorin pihaan.  Elämä tuntuu kaikin puolin näköalattomalta. Ylipaino on palavereiden syytä, samoin suonikohjut, keskittymis- ja nukahtamisvaikeudet sekä kihti ja karsastus. Ei ole vikaa, josta ei voisi syyttää palaveria.

Unohtuu, että vielä puoli vuotta sitten nämä palaveripedot eivät nähneet elämälleen muuta tarkoitusta kuin palaverit. Palaveriton päivä oli niin kuin pilvinen päivä, ja oman työpöydän päässä asui ikävyys kuin riutuva syksy-ilta (Thanks, Aleksis Kivi inspiraatiosta).

Elämän eliksiiriä olivat liukuvärjätyt diat, nostattavat alustukset, säkenöivät keskustelut, nokkelat välihuudot, jämerät päätökset ja tietenkin kampaviinerit ynnä pasteijat, ja joskus jopa lämmin ruoka. Kiire seuraavaan palaveriin loi korvaamattomuuden tuntua.

Palaverit ovat nykyään niin uhanalaisia, että keskustelu on syytä viheltää poikki. Nyt on kaikkien syytä rauhoittua ja palauttaa mieliin, mitä kaikkea hyvää palaverit ovat saaneet aikaan. Muistakaamme, että tempoilevassa ja myrskyisässä työelämässä tarvitaan turvasatamia, joihin itse kukin voi optimistijollansa ohjata.

Ja jos lämpimät ja runolliset muistot eivät riitä perusteluiksi, palavereiden merkitystä kannattaa tarkastella kansantalouden näkökulmasta. Jos isosta toimistorakennuksesta poistetaan neukkarit ja etätöihin karanneiden työntekijöiden työhuoneet, jäljelle jää keskikokoisen R-kioskin pinta-alaa vastaava tila.

Miten alhaisessa alhossa rakennusteollisuus olisi ilman neukkareita? Ja miten lättänä olisi kaupunkinäkymä? Kampaviineri- ja pasteijateollisuuden alasajon jättämää aukkoa eivät pystyisi mitkään vihreän siirtymän tuomat työpaikat korvaamaan.

Jokainen ymmärtää myös, miten kalliiksi palavereissa jopa vuosikymmeniä viettäneiden palaveripetojen uudelleen kouluttaminen tulisi maksamaan. Silti kukaan ei voisi taata, että heistä tulisi yhteiskuntakelpoisia.  Mittaamattoman suuria olisivat vahingot, joita he saisivat aikaan neuvotteluhuoneiden ulkopuolella. Parempi siis antaa heidän edelleen temmeltää suljettujen ovien takana.

Palavereiden kunnianpalautusta edistäisi myös neuvotteluhuoneiden pikainen julistus maailmanperintökohteiksi.