Reijo Honkonen pakinoi READ-lehdessä. Kuva: Manu Eloaho/Darcmedia.

Reijo Honkosen pakina: Luovuus

Luovuus on pop. Kun mikä tahansa organisaatio vetäytyy miettimään arvojaan, se palaa ihmisten ilmoille luovuus salkussaan. Suomen valtiokin perää meiltä kansalaisilta luovuutta ja innovaatioita. Suomi ei ole enää maa vaan aivoriihi.

Luovuuden markkina-arvon nousu on paha rasti etenkin taiteilijalle. Siinä käy helposti niin, että aika kuluu paitoja silitellessä, sillä eihän luovuusseminaariin kukaan kehtaa suoraan työhuoneelta verkkareissa ponkaista. Ne seminaarit kun ovat ihan jotain muuta kuin taiteilijatapaamiset. Luovuusseminaareissa ei puhuta rahasta vaan luovuudesta. Sellainen vetää hiljaiseksi.

Mukana on tutkijoita ja liike-elämän väkeä. Myös julkinen sektori on vahvasti edustettuna. Miehillä on puvut tai vähintään pikkutakit. Naisilla on helmet jo heti aamusta ja hajuvettä vienosti korvan takana. Tuoksu on vain vienosti viettelevä, mutta ei tyrkyttävä. Illan päätöstilaisuuteen löytyy jälkimmäistäkin laatua, ja ihan määriä jo. Vähän kaikelle yliherkistynyt taiteilija aivastelee jo aamupäivästä.

Seminaarissa videotykki heijastaa kankaalle käyriä ja kontribuutioita, joilla tutkija osoittaa luovuuden vaativan aikaa ja päämäärätöntä vaeltelua. Luovuus ei katso paikkaa eikä aikaa. Kello pitää unohtaa, jos aikoo houkutella luovuuden esiin.

Luovuusseminaarin ensimmäinen kahvitauko on klo 9.30 reikä reikä. Kaikkien pitää olla takaisin salissa klo 9.45 reikä reikä, koska seuraavan luovuustutkijan juna Helsinkiin lähtee klo 12.55 reikä reikä. Iltapäiväkin etenee tarkasti käsiohjelman mukaan, koska junat ovat luotuja kulkemaan. Seminaarin puheenjohtajalla on tiimalasi ja kongi, johon hän lyö vaikka kesken lauseen.

Ennen taiteilijan puheenvuoroa yleisöllä teetetään luovuustehtävä. Jokainen tekee käsiohjelmasta lennokin ja heittää sen ilmaan. Sitten huudetaan kolme kertaa täysillä: Minä olen luova! Lennokit pysyvät pauhun voimasta ilmassa kaksi ja puoli sekuntia tavallista pitempään, mikä on tutkijan mielestä osoitus siitä, että ihmisen pitää vain uskoa itseensä ja uskaltaa huutaa ääneen, että on luova. Taitelija miettii, pysyisikö lennokki vielä sekunnin pitempään ilmassa, jos kaikki huutaisivat: Peruspalveluliikelaitoskuntayhtymä!

Taiteilijan tekee mieli sanoa, että tutkija on hullu, mutta hän ei tee sitä, vaan käyttää senkin oivalluksen tulevassa romaanissaan, jossa on tosin jo nyt luvattoman paljon opettajia ja muita erikoisia ihmisiä. Mutta kyllä sinne yksi hullu tutkija aina mahtuu mukaan. Sopu sijaa antaa, toimitetaan vaikka yksi opettaja varhennetulle eläkkeelle, jos muu ei auta.

Taiteilijan puheenvuoro on lyhyt, mutta ei niin kovin ytimekäs. Hän sanoo, ettei ole koskaan pysähtynyt miettimään luovuuden olemusta. Siinä voi käydä samalla tavalla kuin hänelle kävi pienenä, kun hän rupesi miettimään fysiikan lakeja kesken polkupyörällä ajon. Maan vetovoimaa ajatellessaan hän menetti pyöränsä hallinnan ja kaatui pahasti. Sen koommin hän ei ole pyörän sarvissa fysiikan lakeja miettinyt. Eikä oikein muulloinkaan, vaikka ne lait kovasti häntä pienenä kiehtoivat.

Kongi kumahtaa. Taiteilija yrittää selventää sanomaansa, mutta mikki ei ole enää päällä. Väki poistuu, sillä kello on 16 reikä reikä.

Kirjoittanut Reijo Honkonen

Kirjoittaja työskentelee liiketalouden lehtorina Mikkelin ammattikorkeakoulussa ja pakinoi READ-lehden Liitupölyä-palstalla.

Avainsanat: